Tiinan tarina, osa 5: Hei hei mitä kuuluu?

lappi16Maaliskuu 2011, Saariselkä. Talvilomalla pohjoisessa. Makaan majoituskohteemme saunassa ylälauteella ja kokeilen varovasti rinnassa tuntuvaa pattia. Hiihtolenkistä raukeat kintut kohoavat saunan seinälle elpymään, mutta ajatus on parkkeerannut vasemman rinnan päälle. Kuin iso viinirypäle, vähän möykkyinen, kova. Ylimääräinen. Ladulla luistaa ja pohjoinen tarjoaa jälleen parastaan, mutta edes viikko Lapin lumilla ei hävitä sitä salamatkustajaa.

Maaliskuu 2016, Saariselkä. Olen jälleen paikassa, josta on tullut talvilomani vakiomääränpää. Majoituskohteemme on peilikuva viiden vuoden takaisesta. Yhtä monta neliötä ja samat varusteet. Tuttu, mutta kaikki käänteisessä järjestyksessä. Sellainen on minun elämänikin, jotain tuttua ja samanlaista ja toisaalta ihan peilikuva entisestä. Nautin suunnattomasti pohjoisen tunnelmasta ja tällä kertaa hiihtolenkin jälkeen saunassa ihailen uutta rintaani. Sitä, jonka käsistään kätevät kirurgit rakensivat. Se on hieno. 🙂 1,5 vuoden korjausprosessin jälkeen peilikuva näyttää jälleen kokonaiselta.

 

Viisi vuotta

Viisi vuotta on jokaiselle syöpädiagnoosin saaneelle tuttu ajanmääre. Sellainen aikajana, jonka varrelle asetellaan siististi vuosikontrollit, kuvaukset, tutkimukset ja kokeet, lääkärit ja fyssarit, lymfahoitajat ja psykiatrit. Siinä ne kaikki nätisti haukkaavat osansa sinun viisivuotissuunnitelmastasi. Ennusteissa puhutaan viiden vuoden päästä elossa olevien todennäköisyyksistä. On prosenttilukuja, uusimisennusteita ja yhä uudelleen kirjattavia lääkereseptejä.

Minulla on 5-vuotiskontrolli kahden kuukauden päästä. Sen päiväyksen ympärille olen jo varannut aikaa kouristelevalle vatsalle ja unettomille öille. Vaikka viiden vuoden jälkeenkään eletty todellisuus ei muuksi muutu, tarvitsee ihminen silti elämässään hetkiä, jolloin voi asettaa asioille ja tapahtumille jonkinlaisen pisteen. Uskon, että useimmilla meillä on tarve tehdä henkisiä välitilinpäätöksiä ja antaa itselleen lupa päästää irti. Tartumme aikajanoihin ja etappeihin ja jaksamme vaikeitakin asioita, koska jossain häämöttää määränpää.

Vuosi sitten rakas ystäväni Riina ehdotti, että kirjoittaisin tarinani tänne Lupauksen blogiin. Minä rohkaistuin ja kirjoitin. Se oli valtavan iso henkinen harppaus, suorastaan loikka pois syöpäläisen sateenvarjon alta. Teki äärimmäisen hyvää kirjoittaa auki ne asiat, joita silloin viisi vuotta sitten siellä saunan lauteilla ihmettelemäni möykky odottamatta elämääni toi.

Näin vuoden jälkeen palasin omien kirjoitusteni ääreen pohtimaan missä olen nyt suhteessa vuoden takaiseen. Kiivas elämisen tahti johtaa niin helposti vauhtisokeuteen, jossa ei enää erota kuukausia tai vuosia toisistaan, saatika mieti onko suunta oikea ja tuntuuko vauhti itselle hyvältä. Muistaa kyllä kysyä muiden kuulumisia, mutta unohtaa kysyä itseltään, ’mitä minulle kuuluu’.

 

Hyvinvointi

Koen hyvinvoinnin kahdella tavalla, sekä fyysisenä että henkisenä olona. Ne eivät kulje läheskään aina samaa latua, mutta jollain tavoin käsi kädessä kuitenkin. Uskon, että kokonaisvaltainen hyvinvointi edellyttää balanssia näiden kahden asian kesken. Molempiin puoliini tutustumisessa olen käynyt viiden vuoden intensiivijakson, joten uskoakseni itsetuntemukseni alkaa olla aika vahva tulkitsemaan sekä fyysistä että henkistä olotilaani. Aloitetaan silti minulle ajatuksen tasolla helpommasta, fyysisestä minästä.

Fyysisen hyvinvoinnin osalta ajatusmaailmaani kuvaa kaksi päämäärää: 1) huolehtia kunnostani niin, että jaksan ja pystyn tekemään haluamiani asioita, 2) pystyä katsomaan omaa peilikuvaani hyväksyen. En halua joutua jättämään jotain minulle mieluisaa väliin siksi, ettei fysiikka riitä ja olen valmis tekemään töitä sen eteen. Oma peilikuvani puolestaan on kuin aarrekartta siitä kaikesta, mitä viidessä vuodessa on tapahtunut. Keho on kokenut monella tavalla muodonmuutoksen tämän matkan aikana, jo yksinomaan siksi, että pahimman sairausvaiheen ja nykyhetken erottaa kaiken muun lisäksi kymmenen kiloa.

Peilistä minua katsoo nyt aika kovia kokenut, mutta vahvana seisova keho. Kyllä, minullakin on useita sellaisia kohtia kehossani, joista en erityisemmin pidä ja mutkia, jotka täydellisessä maailmassa kaartuisivat ihan toisella tavalla. Mutta peilikuvan täydellisyyden sijaan, olennaisempaa minulle on katsoa peilistä kuvaa, jonka voin sanoa hyväksyväni. Uskon, että se on tärkeä askel hyvinvointiin.

En treenaa jaksaakseni urheilla, treenaan jaksaakseni elää minun näköistäni elämää ja voidakseni hyvin. Rakastan fyysisen rasituksen mukanaan tuomaa tunnekirjoa, niin hyvässä kuin pahassa ja kyllä, nautin toisinaan myös kivusta. 😉  Kaikki treenimuotoni ovat itseni valitsemia, mikään ei perustu muuhun, kun omaan vapaaseen tahtooni ja toisaalta huomioihini siitä, mikä minulle tekee hyvää. Kuten jo viime keväänä kirjoitin, treenaaminen on äärimmäisen tärkeä osa elämääni, nykyään kuitenkin paljon armollisemmalla tavalla. Kun ystäväni eräänä maanantaina kysyi, että juodaanko shampanjaa ja syödäänkö leivoksia, heitin salikamat nurkkaan ja lähdin hihkuen kohti elämän nautintoja! Ihanaa, lisää tällaista!

 

Mitä uutta treenirintamalla

Mitä sitten on vuodessa tapahtunut fyysiselle minälleni treenien näkökulmasta. Ainakin olen oppinut uudenlaisia tapoja treenata.  Ajan puute on useimmille meistä arjen haaste, mutta taklatakseni tämän omalta kohdaltani tekosyyksi luokittelemani selityksen, olen tietoisesti opetellut tekemään myös ’pieniä’ treenejä. Parinkymmenen minuutin reipas kävely, muutaman liikkeen kotikuntopiiri tai kehon herättely ovat minun ’salaisia aseitani’ silloin kun aika tai energia ei enempään riitä. Aiemmin ajattelin, että alle tunnin treeniä ei kehtaisi treeniksi edes kutsua, mutta sisältö ja laatu kertovat kyllä monesti enemmän kuin kello. Olen siis sujuvasti sijoitellut myös tällaisia hetkiä viikkoihini, erityisesti kun ne onnistuvat lähes missä vaan. Muutama pieni apuväline (esim. käsipainot, kuminauhat, foam roller..) ja avot!

Olen myös laajentanut lajiportfoliotani. Monen vuoden mattopilates –tuntien jälkeen piti tuttuun ja hyväksi havaittuun lajiin saada jokin uusi ulottuvuus. Niinpä vuoden alusta lähtien viikko-ohjelmaani on kuulunut reformer- eli laitepilates. Muutaman hengen pienryhmätunnit ja lähes henkilökohtainen ohjaus saavat tämän toimistorotan venymään ainakin kerran viikossa täyteen pituuteensa.

Kun ensimmäisillä reformer-tunneilla ope huomautti laiskoista pakaroista, olin kauhuissani! Kukaan nainen ei halua kuulla omistavansa laiskoja pakaroita, varsinkin kun on mielestään ahkerasti niitäkin treeneissä kurittanut. Mutta pilates tuo rehellisellä tavalla esiin kehon heikot kohdat, kun pinnallisilla lihaksilla ei pääse ’paikkaamaan’ syvien lihasten puutteita. Voitte kuvitella, että oma fokus on todellakin ollut siinä, että laiskuus ei ole se adjektiivi, jolla pakaroitani jatkossa kuvaillaan. 🙂 Pilates on opettanut valtavasti kehotietoisuutta ja on niin monimuotoinen laji etten luovu siitä koskaan! Eikä se selkäranka yksistään ihmistä pystyssä pidä, luu tarvitsee lihasta ympärilleen. Joka kerta, kun näen kadulla spagetin lailla valuvia ihmisiä, tekisi mieli ääneen julistaa pilateksen ilosanomaa.

Tänä talvena toteutin myös toisen, joitakin vuosia muhineen treeniin liittyvän ajatuksen: ostin luistelusukset (..ja -sauvat ja -monot). Pertsalla olen lykkinyt menemään talvisin varsin säännöllisesti jo viimeiset 10 vuotta, mutta luisteluhiihdon kohdalle olin vetänyt lajilistallani ruksit päälle. Ainoa syy oli se, että aikanaan joku lääkäri/fyssari/kiropraktikko tai mikä lie oli todennut, ettei se sovi minun selälleni. Eikä hän väärässä ollut, se ei todella moneen vuoteen sopinut selälleni liikeradan rasittaessa juuri sitä kohtaa, josta oli tullut ongelmani lukioikäisenä. Mutta nyt selkäni on eri jamassa, kivuttomampi ja armeliaampi  ja se palauttaa joitain jo haudattuja asioita uudelleen poimintalistalleni.

Pohdin ja punnitsin, ’voinko’, ’pystynkö’, ’kannattaako’. Viimeinen rohkaisu olivat hierojani sanat, kun haparoivaa haavettani hänelle selitin; ’kyllähän sä oot tehnyt niin paljon töitä sun selän eteen, että kyllä se kestää, kauppaan vaan.’ Seuraavana päivänä olin hankkinut tarvittavat välineet. Perinteisen ja vapaan tyylin hiihto ovat kaksi ihan eri lajia, jo yksistään sykealueet liikkuvat ihan eri tasoilla. Olen ehkä edelleenkin enemmän pertsan tyttöjä, mutta ne muutamat kokeilut, jotka ehdin tämän talven lumilla vapaan suksilla tehdä, antoivat uskoa siitä, että töitä tekemällä siitäkin muodostuu yksi varsin hyvä lisä lajikirjooni.

 

Tyypillinen treeniviikko

Minun treeniviikkojani kuvaa ehkä eniten monipuolisuus. Teen pisimmät ja rankimmat treenit mieluiten viikonloppuna, koska silloin pystyn ajoittamaan ne minulle parhaalla tavalla, ilman työarjen rasituksia ja kelloon tuijottelua. Olen töissä neljän seinän sisällä, mikä aiheuttaa selkeän raitisilmavajeen ja tarpeen saada jäsenet liikkumaan arkipäivinäkin muutenkin kun neukkarista toiseen. Kehonhuolto on tärkeää ja myös fyysiset rajoitteet vaativat kohdallani aikaa ja vaivannäköä. Näistä palasista aika luonnollisella tavalla viikon ’treeniohjelma’ muodostuu hyvin erilaisista harjoitteista, lenkkeilystä pilatekseen ja salitreenistä hydrobiciin. Kesällä pyöräilyä, talvella hiihtoa ja väliin porrastreeniä. 🙂

Vasen käteni ei koskaan palaudu normaaliksi, vaikka plastiikkakirurgit onnistuivat imusolmukesiirteellä sitä selvästi helpottamaan. Käsi sanelee esim. treeneissä käytettäviä painoja ja kaventaa jonkin verran myös lajivalikoimaa. Käytän tukihihaa kaikissa treeneissä sekä raskaammissa arjen puuhissa. En ole siis se tyttö, jonka kohdalla voisi ihailla levypainojen määrää tangon päissä, realiteetit kirkkaana mielessä käsiä rasitan varsin ’tyttömäisillä’ painoilla.

Aina ei minullakaan ole hyvä treenipäivä tai edes –viikko. Keho ei välttämättä lähde mukaan mielen aatoksiin, olosuhteet tökkivät tai homma ei vaan muuten toimi. Pyrin armollisesti hyväksymään sellaisetkin päivät, enkä pelkää antaa itseni levätä, vaikka se välillä kärsivällisyysharjoitukselta tuntuukin. En kuitenkaan lähtökohtaisesti pidä lomaa hyvinvoinnista, päinvastoin. Esim. lomamatkoilla laukussani kulkevat mukana myös lenkkarit ja paras tapa kokea heräilevä kaupunki on aamulenkkeillä ja lisäksi saada vatsansa huutamaan hotelliaamiaisen perään.

Ehdottomasti olennaisinta fyysisen hyvinvoinnin kannalta on löytää itselle sopivat lajit ja toimiva rytmi harrastaa niitä. En usko, että mistään pakkopullasta voi tulla pysyvästi hyvä tapa, joten motivaatio oman fyysisen kunnon ylläpitoon täytyy löytyä itsestä. Monipuolisuus tuo sopivaa vaihtelua ja toisaalta takaa sen, ettei jokin osa-alue jää paitsioon. Ja kun harrastaa sekä sisä- että ulkolajeja, niin aina jossain on sopiva sää. 😉 Kokeile erilaisia lajeja, anna keholle erilaisia ärsykkeitä. Tee sykettä nostattavaa treeniä ja toisaalta jotain sellaista, jossa olennaisinta on rauhallisesti kehossa virtaava hengitys. Mikään treeni ei ole turha. Jos et tiedä, mistä aloittaa, älä epäröi kääntyä ammattilaisten puoleen.

Kun Apulanta 90-luvulla huusi teiniminälle ’hei hei mitä kuuluu’, vastasi vihainen teini maailmanlopun tunnelmissa jotain synkeää. Mitä puolestaan vastaisi fyysinen minä kysymykseen voinnistaan nyt? Se vastaisi kaiken koetun jälkeen lempeästi ’hyvin menee, mutta menkööt’. 🙂 Tiedätkö sinä mitä fyysinen minäsi vastaisi?

Ensi kerralla lisää henkisen minän kuulumisia! Energisiä ja aurinkoisia päiviä toivottaen,

 

Tiina

 

ps. Tarinan vuosi sitten julkaistut osat löydät täältä:

Tiinan tarina, osa 1: Vedenjakaja

Tiinan tarina, osa 2: Kadonneiden lihasten metsästys

Tiinan tarina, osa 3: Mankeloitu mieli

Tiinan tarina, osa 4: Huoneentaulu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *